Erosin elämäni vakavimmasta ihmissuhteesta vähän viimevuoden puolella.

 

Yli 4 vuotta vietimme yhdessä. Asuimme samassa osoitteessa reilut kaksi vuotta. Hankimme yhteisen asunnonkin.

 

Ei suhteemme niin huono ollut. Oli meillä hauskaakin joskus, useinkin? No, alussa useammin kuin lopussa...

 

Paljon hauskaa mutta liikaa ei-hauskaa. Välillemme tuli mustasukkaisuutta, välinpitämättömyyttä ja katkeruutta. Elämäntapamme ja se mitä parisuhteelta halusimme eivät vain kohdanneet.

 

Muistan joskus alkuaikoina sanoneeni hänelle, että kestävän parisuhteen salaisuus on vain ja ainoastaan se, että HALUAA sellaisen. Että päättää omalta osaltaan tehdä kaikkensa onnistuakseen.

 

Hän otti eron puheeksi ensin. Sanoin hänelle aina, että sellaisesta, jota ei tosissaan halua, ei kannata puhua vaihtoehtona.

 

Kun minäkin lopulta aloin puhumaan erosta, se tuli.

 

Suren sitä yhäkin. Siitä huolimatta, että takaisin en enää palaisi. Suren epäonnistumista. Kaiken yhteisen katoamista. Ja mietin, oliko minulle jo alusta saakka selvää, ettei juttumme lopulta kestäisi. Se ei ollut, kuten Carrie Bradshaw asian ilmaisi, real love. Ridiculous, inconvenient, consuming, can't live without each other -love.

 

Hassuinta on, että nyt kun meidän ei enää tarvi pyörittää arkea yhdessä, meillä on usein jopa hauskaa kun tapaamme. Omalla tavallani rakastan häntä yhä ja toivoisin vain hyviä asioita hänelle. Uskon hänen tuntevan samoin.